Tämä postaus ei ole nyt kauhean positiivinen, eikä tarkotukseni oo tällä kerätä mitään säälipisteitä tai pahottaa kenenkään mieltä. Kirjotan tämän siks että saisin nämä asiat tuotua ulos päästäni, ettei ne jää sinne tekemään pahojaan.
Eilen illalla, sitä edellisenä iltana ja monina muina iltoina ja päivinä oon paljon mietiskelly, että mikä ihme minussa on vikana. Kaikki alako jo ala-asteella. Tuntu että kaikki huomas minussa jonku vian, joka piti tuua esille jollain tavalla. Luokkakaverit oli varmaan ainoat jotka vähä osas puolustaa, mutta se oli jo myöhästä.
Mua siis on kiusattu oikeastaan läpi ala-asteen. Esikoulu ja ekaluokka oli vielä ihan kivaa aikaa, jos ei matikkaa lasketa. Matikka oli tosi vaikeaa alusta asti tähän asti ja tulee aina olemaan. Sitte kiusaaminen alko. Oon aina ollu pieni kokonen ihminen, enkä mikään iso haluais ollakkaa. Mutta siinä oli jo hyvä kiusaamisen aihe. "Pirke on pikkuvauva", "Mitä teet koulussa vauva, menisit takasi äitis luo" ja ylä asteella kuulin olevani langaton tamppooni. Kivoja nimiä on helppo keksiä, mutta raskasta kantaa. Usein koulusta palasin itkien kotiin, loukattuna ja pahaa mieltä kantaen ku olin joutunu lyömään toista, ku ei muuten saa nälvimistä loppumaan.
Opettajasta ei ollu mitään hyötyä. Mutapaakki lentää naamaan ja ku sanoin kuka teki sen, nii opettaja uskoo tekijää.
Matikan tunti.. Koitin auttaa vieressä istuvaa kaveria tehtävässä, opettaja tulee paikalle; "Pirke mitä sä teet! Pysy omissa tehtävissäs ku oot muutenkin niin hidas!". Yritin vaan auttaa, itkin hiljaa lopputunnin. Siinä taisi mennä ne viimesekki kiinnostuksen rippeet.
Käsitöissä olin tosi hyvä, lapaset tein kahessa päivässä ja siitä nousi opettajalla heti epäilykset, että mun äiti on tehny ne. En osannu siinä iässä muuta ku loukkaantua. Opettaja aattelee, että jos en oo luettavissa aineissa hyvä, niin en oo missään muussakaan.
Muutama viikko taaksepäin näin yhen ala-aste aikasista kiusaajista. Pienestä ilkikurisesta pojasta oli tullu nuori mies ja se tuijotti mua päin. Kurkkua alko kuristaa, enkä halunnu kattoa sinne päin. Olisin halunnu äkkiä ulos pitseriasta, mutta en voinu jättää miestä, lasta ja ruokia.
Yritin lohuttaa itteäni, ettei se mua tunne.
Vaikka mielestäni oon antanu kiusaajilleni anteeksi kauan aikaa sitte, nii silti teot tuntuu ja kummittelee edelleen.
En oo kertaakaan tuntenu kuuluvani mihinkään joukkoon. Mulla on kyllä kavereita ja järki sanoo että voin aina luottaa niihin, mennä kahville ja viettää niien kans aikaa, mutta tunne sanoo että en sovi porukkaan. Oon ikuinen ulkopuolinen. Välillä sama tunne hiipii parisuhteeseenki.
"Miks tuo on mun kans naimisissa, ei se musta oikeasti tykkää.." Valetta kaikki ajatukset.
Jos omista tunteista pitää puhua ääneen meen paniikkiin. Hengenahistusta, paniikki kohtaus.
Olis se helppoa olla normaali.
Nyt ku mun pikkuveljeä kiusattiin ala-asteella, niin nämä asiat on noussu vielä voimakkaammin pintaan. Vaikka kiusaaja on lähteny yläasteelle nii silti kiusaaminen on vielä elävä asia pikkuveljen mielessä ja ajatuksissa. Velipoika on kertonu miltä tuntuu nähä kiusaaja. Kuristava tunne ja ahistusta.
Koulussa kavereiden karski huumori satuttaa. Kiusattu ei osaa tunnistaa onko "vitsi sä oot pelle" huumoria vai kiusaamista. Kiusaamiselle ei oo tehty mitään, vaikka on kiusaamisesta kerrottu."Seurataan nyt tilannetta". Sama vanha virsi.
Näin opettajasta tulee hyödytön ja menettää oppilaan luottamuksen. Lapsi laittaa muut opettajat samalle viivalle, eli mihinkään opettajaan ei voi luottaa. Kaikki opettajat tuntuu olevan kiusattua vastaan ja näin kiusaajien puolella olevia kiusaajia.
Tämän sanon nyt yleisesti. Kaikkien opettajien ja vanhempien, myös kiusaajien vanhempien tulis ottaa kiusaaminen vakavasti. Yksikään lapsi ei varmana osaa itkeä silmiä päästään ja valehella kiusaamisesta. Opettajien pitäis myös seistä oppilaiden keskellä opettajana ja luottohenkilönä koulussa. Kiusaaminen ei jää sinne ala-asteelle tai yläasteelle vaan se seuraa mukana läpi elämän ja vaikuttaa kiusatun ajatuksissa ja muistoissa. Tunne-elämä tulee aina olemaan sekasin ja kiusattu tulee koko loppu elämänsä ajan kokemaan että hänessä on joku vika, vaikka hänessä ei vikaa ole.
Enempää en nyt aio avautua. Ja tämä tosiaan oli tarkotettu rakennukseksi mulle itselleni, että saan käsitellä näitä asioita muualla ku vaan oman pääni sisällä. Pienessä päässä ku yksin miettii nii asiat usein vääristyy ja kääntyy ihteään vastaan.
Hyvää alkavaa viikkoa kaikille. :)
~ Pirke ~
